Ainin matkamuisteloita ja muuta

Matka 18.8. - 6.9. 2019 Islantiin  ja  Kanadan Kalliovuorille

 

Matkalle lähdimme yhdessä kummityttöni Riitan kanssa, heti kun Riitan loma alkoi, eli 18 päivä elokuuta 2019.

Kun sitten olimme Seutulan kentällä matkalaukkuinemme ja reppuinemme lähdössä, huomasimme, että kaikki se työ, minkä ennen tekivät lentokenttävirkailijat selvitellessään matkustajat ja matkatavarat koneeseen, pitikin tehdä nyt itse.

Turvatarkastuksessa meillä molemmilla piippasi, Riitalla tekonivel lonkassa ja minulla kaulapussiin unohtunut pankkikortti.

Riitta joutui aina joka kentällä lisätarkastukseen vaikka hänellä oli englanninkielinen lääkärintodistus lonkastaan.

Lento Islantiin kesti 3 tuntia 25 minuuttia, mutta aikaerosta johtuen menimme kellossa takaperin, eli kun lähdimme kello 15.05, olimme perillä jo kello 15.30.

Islannin lentoyhtiön tarjoiluun koneessa ei kuulu ilmaiseksi kuin kahvi, tee ja vesi. Jos halusit muuta, oli se pitänyt jo ennakkoon tilata matkan tilauksen yhteydessä.

 

ISLANTI

Islanti on tulivuorten maa ja aivan ainutlaatuinen maastoltaan.

Se sijaitsee Atlantin valtameressä Pohjois-Amerikan ja Euraasian mannerlaattojen saumakohdassa, laatat erkanevat toisistaan ja siksi Islannissa on paljon maanjäristyksiä ja tulivuoria.

Aktiivisena pidettyjä tulivuoria on 30 – 40, mutta myös sammuneiksi luullut voivat yllättää, kuten kävi tammikuun yönä  1973. Tulivuori Heimaeyn saarella purkautui yllättäen tuhoten 400 kotia. Vuori oli ollut sitä ennen hiljaa 5000 vuotta. Myös tulivuoren purkaus 2010 pysäytti Euroopankin lentoliikenteen

 useaksi päiväksi maaliskuussa 2010.

Keflaviikin lentokentältä siirryimme hotelliin linja-autolla joka kierteli tiputtamassa matkalaisia eri hotelleihinsa.

Meille oli tilattu kaksi yötä CenterHotel Midgardurussa. Ja siinä kohdassa me jäimme bussista.

 

Aamulla lähdimme linja-auton kyydissä Blue Lagooniin uimaan.

Matka kesti melkoisen ajan, mutta maisemat ovat niin kertakaikkisen erilaiset kuin meillä, että niitä ihmetellessä aika kului huomaamatta. Kallioiden välistä polkua parkkipaikalta kuljettuamme löysimme uimahallin jonka suihkujen jälkeen saavuimme ulkoportaille, jotka laskeutuivat suoraan maidolta  vaikuttavaan veteen. Ulkona tuuli tuntui kylmältä, mutta yllätykseksi maito oli lämpöistä ja pehmeää!

Altaissa, tai oikeastaan ne olivat pieniä lampia, saattoi sitten uida tai kävellä ja nauttia olostaan. Lippuun kuului myös naamio kasvoille suojaamaan auringolta ja iso siideri drinkki.

Vesiputouksissa sai hartiansa hierotuiksi ja vastavirtaan uiminenkin onnistui. Kokemus oli aivan mahtava!

Hotelliin palattua kävimme vielä kävelemässä ja ihastelemassa monivärisiä taloja ja rantatiellä reunukseksi aseteltuja kiiltäväksi hiotuneita kiviä. Myös monenlaisia taideteoksia oli sekä kivistä että laavasta tehtyjä.

Komeimmaksi rakennukseksi nimesimme musiikkitalo Harpan jonka seinät koostuivat erivärisistä ja erikokoisista lasinpaloista.

Riitan tutut olivat kehuneet että jäätelö Islannissa on hyvää. Tietysti meidän piti sitä maistaa ja totta olivat puhuneet, hyvää oli.

Seuraavana aamuna vielä kävelimme katuja ja ihastelimme mm. uruilta näyttävää Hallgrimskirkkoa.

Sitten siirryimme Keflavikin kentälle tekemään näitä lentokenttävirkailijoiden töitä.

Kone Kanadan Torontoon lähti 17.05. Matka kesti 5 tuntia 50 minuuttia ja Torontossa olimme sitä aikaa 18.55.

 

TORONTO

Toronton lentokenttä on suuri ihan sanan oikeassa merkityksessä.

Koneesta laskeuduttua ja linja-autolla siirryttyä lentokenttä rakennukseen, meidät melkein sieppasi kyytiinsä peräkärrillä varustettu ” mönkijä” ja onneksi, koska matka pitkin loputtomia käytäviä terminaaliin josta saimme matkalaukkumme oli tosi pitkä.

Laukut saatuamme selvisi, että koneemme eteenpäin lähtee terminaalista yksi. Se oli niin kaukana, että sinne piti matkustaa oikealla junalla. Juna kulki viiden minuutin välein.

Lähtöselvityksessä taas tehtiin niitä kenttävirkailijoiden töitä, ja takkuili, mutta saimme ystävälliseltä kanssamatkustajalta apua.

Jonotusta, jonotusta ja jonotusta! 

Viimein pääsimme koneeseen ja  lento-osuutemme viimeinen lento alkoi. Lähtö oli 22.50. Matka kesti 2 tuntia ja

 33 minuuttia ja perillä Winnipegissä olimme sitä aikaa 00.23.

Jonotimme laukkumme mukaan  ja kentällä olikin sitten Tiina  ja Jari vastassa.

Heidän autollaan sitten siirryttiin heille kotiin.  Tiinan ja Jarin kaupunkitalo on Winnipegin omakotialueella , hyvin hoidettujen puutarhojen ympäröimä kaunis ja tilava talo. Saimme molemmat  oman huoneen ja leveän sängyn valmiiksi pedattuna.

Uni maistui heti, olihan aamuyö ja pitkä päivä takana.

 

WINNIPEG

on Manitoban provinssin pääkaupunki ja Kanadan keskilännen merkittävä risteysasema.

Kaupunki tunnetaan yleisesti porttina länteen.

Jari ja veljensä Jarmo veivät meidät tutustumaan kaupunkiin. Kävimme  ihmisoikeuksien museossa, joka on monikerroksinen rakennus keskellä kaupunkia. Nähtävää oli  ja saimme ison annoksen historiaa.

Kurkistimme Jarin toimistoonkin,  jossa Jarin ja Tiinan tytär Justinakin  on työssä.

Kävimme myöskin kiertelemässä Englantilaisessa puutarhassa mikä oli nähtävyys sinällänsä. Kaikki nähtävyydet olivat  upeita ja  

käynnit ikimuistoisia.

Iltapäivällä Maritta ja hänen miehensä Jarmo tulivat noutamaan meitä heille.

Ensin oli hoidettava auton vuokraus tulevaa Kalliovuorten matkaa varten. Eivät oikein luottaneet omaan yksitoista vuotta vanhaan autoonsa niin pitkälle matkalle. Ajajaksi merkittiin kolme, Maritta, Jarmo ja Riitta. Riitta oli jo suomessa hankkinut kansainvälisen ajokortin.

Tiinan laittama perhepäivällinen  nautittiin ulkona patiolla.

Illan mittaan sitten siirryttiin Eriksdaleen Marittan ja Jarmon

kotiin.

 

ERIKSDALE

Meille oli varattu yläkerran makuuhuone ja leveä ja korkea sänky, jossa oli mahdottoman paksu ja mukava patja.  Minulle Jarmo  laittoi korokkeen, että pääsin kiipeämään sänkyyn.

Seuraava päivä oli lepopäivä Marittan luona. Talo sijaitsee vähän syrjässä Eriksdalen kylästä keskellä ei mitään. Ikkunoista avautuu piha, jossa viihtyvät linnut, metsän peurat, ketut ja kivikossa elelevät pikkuoravat. Ensimäisenä aamuna kuistin kaiteelle lennähti nuori haukka, eikä pelästynyt minun katselua yhtään vaan tepasteli ihan ovelle saakka. En kuitenkaan sisälle päästänyt.

Kävelimme metsäpolun joka tosin oli, se metsä , voi melkein sanoa , pusikkoa. Lähellä oli pieni hautausmaa, jossa sisareni Kaija lepää.

Kaija oli Marittan åiti.

Kävimme myös katsomassa Jarmon malaamia muraleja. Ne ovat kylään menevän tien varressa talon seinässä.

 

MATKA.

Seuraavana aamuna sitten starttasimme pitkälle matkalle kohti Kanadan Kalliovuoria.

Kuljettajat sopivat keskenään, että ajetaan kolmen - neljän tunnin vuoroja. Sitten poiketaan jonnekin kahville tai nähtävyyksiin ja illalla aina noin kuuden paikkeilla syömään.

Maritta ja Jarmo olivat aikaisemmilla retkillään tutustuneet Tim Hortonin mainioihin ruokapaikkoihin ja niihin nytkin melkein koko matkan ajan turvauduttiin.

Ruoka oli kyllä hyvää mutta h e r r a i s ä niitä annoksia!!!

Minun annoksestani olisi riittänyt hyvin kolmelle. Lisäksi kysyttiin haluaako kahvia ja jos halusi, sitä tuotiin heti iso mukillinen ja sitä ryypiskeltiin ruokaa odotellessa. Maha oli jo täysi kahvista kun ruoka tuotiin.

Yöpymispaikkana oli hotelli, joka sijaitsi entisellä lentosotilasalueella.

Toisena päivänä Maritta ja Riitta ajoivat vuorotellen ja välillä vain poikkesimme kahvilla.  Maisemat olivat koko ajan yhtä tasaista preeriaa. ”kaaheen laakeeta aakeeta”.

Marittan vuoron jälkeen löysimme tilatun yöpymishotellin, mutta emme jääneet sinne pitkäksi aikaa vaan lähdimme tutustumaan Japanilaiseen puutarhaan. Kävelimme ja ihastelimme. Olisimme saaneet osallistua Japanilaiseen opastettuun tee-seremoniaan ja sen aiheuttamaan hiljentymis hetkeen. Emme nyt kokeneet tarvetta ja jatkoimme kävelyä puutarhassa.

Kuuntelimme kuitenkin Japanilaisen orkesterin rumpuesityksen. Kyllä rummuillakin saa nautittavan esityksen aikaiseksi.

 

Kolmantena matka päivänä poikkesimme Buffalo Jumppiin. Paikka henkii Intiaanien historiaa.  Kerrotaan mm. heidän tavastaan hankkia talven liharuoka. Sopivan kokoista buffalolaumaa peloteltiin pakkautumaan kapeaan solaan ja lopuksi ryntäämään alas jyrkältä kalliolta. Siten saatiin liharuoka kerralla teurastettavaksi.  Intiaanit eivät hävittäneet buffaloita sukupuuttoon vaan sen tekivät valkoiset kun valloittivat maan intiaaneilta. Nyt buffaloita on saatu elvytettyä ja ne elävät villeinä näillä seuduin.

Söimme siellä buffalon lihasta ja kasviksista tehtyä keittoa ja intiaanien reseptillä leivottua leipää. Hyvää oli.

 

KALLIOVUORET

Sitten usean tunnin ajon ja kuskien vaihdon jälkeen oltiinkin jo keskellä Kalliovuoria. Mikä mahtavuus.

Yllättäen ylhäällä rinteessä olikin kolme nuorta ja pientä harmaakarhua. Äkkiä auto seis ja kuvaamaan ikkunasta. Autosta ei saanut poistua. Meitä autoja oli jonoksi asti. Samassa myöskin seriffit saapuivat omalla autollaan ja kehoittivat kaikkia jatkamaan matkaa. Onneksi Riitan kameralla ikkunasta otettu kuva onnistui. Tosin siinä näkyy vain yksi karhu.

Seuraavaksi tien täyttivät Saksanhirvet.  Ajettuamme jonkun matkaa tielle ryntäsi kaurisperhe. Varovasti oli ajettava, että pääsi onnellisesti ohi.

CANMORE

Sitten olimmekin perillä Canmoressa, jonka olimme ottaneet päämääräksemme. Majoitukseemme sisältyi kaksi tilavaa makuuhuonetta, kaksi kylpyhuonetta.  Ja iso olohuone, jonka yhteydessä oli keittiö. Kaikki keittiössä tarvittavat astiat, koneet, jääkaapit ja pakastimet, pyykkikonetta ja kuivaria myöten.

Tässä vietimme kolme yötä.

Aamiaiset ja iltapalat huolehdimme itse, mutta muut ruokailut hoidimme toisaalla.

Hyvin nukutun yön jälkeen liikkeelle ja sitä liikettä riitti koko päiväksi. Maisemat ympärillä olivat mahtavuudessaan mykistäviä.

Pysähdyimme ravintolaan, jonka pihassa oli mahtavia karhupatsaita.   Kiipesipä yksi pieni karhu talon seinääkin ja kurkisti ikkunasta sisään.

Jos haluaisi saada Kalliovuorista elämykset viimeisen päälle, pitäisi lähteä reppu selässä patikoimaan rinteitä. Me tyydyimme rinteillä kiertäviin autoteihin, mutta elämystä sekin oli kaikessa mahtavuudessaan.  Kun pysähdyimme näköala paikalle, näimme senkin ihmeen, että kulkeva juna, pitkän vaunujonon kanssa, näkyi vuoren rinteellä kolmessa, eri korkeudella olevassa kohteessa, yhtä aikaa.  

Vuoristojärvillä näimme kanootilla melojia, suppailijoita ja uimarannan piknik paikalla jopa uijia. Meillä kyllä oli toppatakit päällä kun tuuli oli niin kylmä, vaikka muuten oli lämmin ja .. aurinko paistoi.

Erään vuoren huipulta lähti lumivyöry liikkeelle ja kyllä sen ymmärsi, ettei semmoisen alta ehdi pois jos kohdalle sattuu. Tällä kertaa ei ollut hätää, koska vyöry oli ylhäällä jäätikkö ja lumirajalla.

Joen uomat olivat melkein kuivilla ja toivat mieleen vanhat lännen filmit, joissa lännen sankarit ratsastivat joen yli. Toiset joet kyllä juoksivat koskiksi asti.

Toinen ja kolmas päivä retkeiltiin vuoristossa ja nähtiin komeita maisemia ja mm. kun vuoristopuro ryöpsähtikin putoukseksi.

Hotellissamme poikkesimme vain nopeasti ja riensimme Spa osastolle porealtaseen nautiskelemaan. Ja illalla vielä kaupungille syömään.

JÄLLEEN MATKALLA

Aamulla huoneisto luovutettiin ja suunnattiin vielä vuorille. Kahviteltiin hevosfarmilla ja pikniktauko pidettiin korkealla kielekkeellä.

Sitten uusia tuulia kohti. Nyt ajoimme eri tietä kuin tullesssa.

Yöpymispaikka löytyi helposti.

Seuraavana ajopäivänä maisemat muuttuivat. Kalliovuorilta lähdettäessä oli jo ollut tasaista ja kumpuilevaakin maastoa, mutta sitten olimmekin yhtä-äkkiä keskellä laaksoa jota ympäröi pyramideiltä näyttävät vuoret.

Laaksossa sijaitsi Dinosaurusmuseo. Poikkesimme sinne tietysti.

Tämä alue, niin kerrottiin, on yksi niitä suurimpia alueita mistä dinosaurusten luita on löytynyt ja löytyy yhä. Paljon on löydetty ja saatu koottua ja osattu sijoittaa kohdalleen.  Luurangon kokoamiseen kerrottiin menevän jopa kymmenen vuotta.

Kaupungin halki virtasi leveä joki jonka yli johti riippusilta.

Tietysti sinne, vaikka vähän huojutti ja jännitti.

Matkaa jatkettiin ja löydettiin Saskatonin kaupungista Holidei In hotelli yötä varten.

Viimeisenä ajopäivänä sitten ajettiin Eriksdaleen asti. Marittan kotona olimme illalla kello 8 maissa.

Heti tulokahvien jälkeen sammuin petiin. Kummasti se väsyttää vaikka vain istuu takapenkillä.  Maisemat olivat olleet rannatonta preeriaa ja luotisuoria teitä kilometri kaupalla.

Vietimme lepopäivää ja Riitta paranteli alkavaa yskäänsä.

Nyt sattui niin sanottu pitkä viikonloppu, jonka päätimme vielä ajella vuokra-autolla koska auto voitaisiin palauttaa vasta tiistaina.

 

HECLA

Ajoimme Heclaan joka on alue mihin ovat aikoinaan asettuneet Islantilaiset Kanadaan muuttaessaan jo 1760 luvulla.

Kylä sijaitsee kauniin ja suuren Winnipeck – järven rannalla. Samana päivänä oli alkanut syyskalastus ja jo aamulla oli pyydykset laitettu järveen. Veneitä ja purjeveneitä oli paljon.

Kiipesimme alueella olevaan torniin. 65 askelmaa ylös. Mahtava näköalapaikka.

Marittan kotipihassa kävimme puutarhasta nostamassa uusia perunoita, porkkanoita ja salaattia. Peurat olivat syöneet porkkanan varret. Niin käy, kun ei ole enää koiraa, sanoi Jarmo.

 

BIISONIT

Seuraavan päivän päätimme omistaa biisoneille.

Ajoimme vuorille, jossa Marittan perheellä on  ollut tapana käydä talvella hiihtämässä, varsinkin silloin kun pojat olivat kasvavia.

Matkaa kertyi, mutta löysimme kokonaisen lauman villejä biisoneita syömässä ja makailemassa niityllä. Päästiin kuvaamaan melko läheltä, kun muutama käveli ihan auton perää hipoen tien toiselle puolelle. Isoja ja komeita olivat!

Ei tehnyt yhtään mieli tulla autosta ulos ja oli se jo ollut monessa kyltissä kielletty.

AUTON PALAUTUS

Tiistaina sitten palautettiin vuokra-automme Nissan Murano Winnipeckiin. Autoliikkeen mieheltä nousivat kulmakarvat ylös otsalle ihmetyksestä kun Maritta kertoi, että autoa on paikattu purukumilla!

Jo matkamme ensimmäisenä päivänä tuulilasin tiiviste irtosi toisesta laidastaan, heiluen ajajan näköä häiriten. Kun muuta liimaa ei ollut, Maritta keksi, että kaikki pureskeltiin purukumi pehmeäksi ja Jarmo käytti sitä liimana tiivistettä paikoilleen laittaessa. Ja se kesti hyvin koko matkan ajan. Me vain lauloimme

vanhaa lasten laulua, ja purukumilla me paikkasimme sen!

Winnipeckissä päästiin ostoksille tosi suureen ostoskeskukseen jossa Jarmon voimat olivat loppua meidän naisten loputonta ostoskierrosta seuratessa.

 

KESÄMÖKKI

Viimeinen kokonainen päivä vietettiin Tiinan ja Jarin mökillä, johon myös Marittalla ja Jarmolla on käyntilupaus voimassa.

Ajoimme sinne kiertäen, koska Jarmo halusi näyttää kotikirkkoaan. Rauhallisen näköinen paikka.

Kotikirkon jälkeen Jarmo ratissa ajoikin hiekkateitä pitkin ja osittain vasenta puoltakin, koska tykkäsi sen olevan paremmassa kunnossa. Me kyllä huomauteltiin asiasta ja joskus jopa suljettiin silmät. Perille kuitenkin onnellisesti päästiin.

Tiinan ja Jarin kesämökki sijaitsee suuren Manitoba-järven rannalla.

En ole kauniimpaa mökkiä nähnyt. Sisustusta myöten kaikki oli viimeisen päälle. Tiina on ammatiltaan sisustus suunnittelija.

Oli kaunis ja aurinkoinen päivä ja me Marittan kanssa kävimme uimassakin.

Koko pitkä , hiekkapohjainen ranta,  oli täynnä ihania pieniä , sileitä  ja valkoisia kiviä. Tietysti keräsimme niitä muistoksi.

 

KOTIMATKA

Sitten koitti kotisuomeen lähtöpäivä.

Winnipeckin kentällä taas saimme tehdä lentokenttävirkailijoiden työt ihan itse.

Onneksi Maritta sai järjestettyä niin, että matkalaukkuja ei tarvitsisi ottaa koneesta pois matkalla, vaan ne lentäisivät suoraan Helsinkiin. Hyvästit olivat haikeat!

Kahden ja puolen tunnin kuluttua olimme taas Toronton suurella kentällä terminaalissa yksi. Tiesimme, että matka jatkuu terminaalista 3. Sinne taas junalla, kun ensin käveltiin portaita alas ja ylös.  Saimme taas tunnistaa itsemme monen vempaimen ja portin läpi ennen kuin pääsimme oikeaan terminaaliin. Minä vielä olin juuttua valokuvakoneeseen, kun en osannut seisoa oikealla etäisyydellä tai oikealla korkeudella. Vasta kun Riitta huusi suomeksi, että mene taaksepäin!! kuvaus onnistui.

Lensimme kotiin Islannin kautta, mutta emme enää pysähtyneet siellä, vaihdoimme vain konetta.

Meillä piti olla hyvää aikaa vaihtaa konetta Keflaviikissä, mutta Torontosta kone lähti myöhässä.  Riitta oli jo huolestuneena kysellyt, että ehdimmekö? ja virkailija oli vakuuttanut, että ehditään, kone odottaa.

Keflaviikin kentällä totesimme vaihto aikaa olevan 7 minuuttia.

Meitä kaikkia Helsinkiin lähtevään koneeseen lähtijöitä juoksutti

portaita ylös ja alas, mutta ehdittiin!

6 päivä syyskuuta 2019 olimme sitten Helsinki/Vantaan kentällä aikataulun mukaisesti 13.55.

Odottelimme matkalaukkujamme, joita ei sitten ilmestynyt ollenkaan, vaikka kaikki muut laukut jo loppuivat hihnalta.

Laukut eivät olleet ehtineet Islannissa koneeseen vaikka me itse ehdimme.

Teimme tietysti reklamaation ja niin siinä sitten kävi, että seuraavana iltana, siis lauantaina kello 19.00 , laukut tuotiinMuuta kotiovelle asti.

Ikimuistoinen matka oli ohi.

Kirjoitteli aini

Muuta tietoa:

Ajoimme vuokra-autolla kahdeksassa päivässä 3700 km.

Matkan kustannukset olivat noin 3500 – 4000 euroa. (Kahdelta hengeltä)

 

UMPIMÄHKÄ

6.6.2019

 

Valkeni kauan odotettu retkipäivä aurinkoisena ja lämpimänä. Meitä matkaan lähtijöitä oli 61, ja koska isompi auto ei ollut Erikssonille vielä ilmaantunut käyttöön, -valmistumisvaihe vielä meneillään- jouduimme turvautumaan kahteen linja-autoon.

Samoin kuin viime vuonna, isompi auto lähti Tikson edestä ja pienempi Foiben pysäkiltä. Myös Ritvat jakaantuivat toinen toiseen bussiin.

Ritvan kertoellessa lasten suusta totuuksia, matka alkoi rattoisasti ja tienviittojen mukaan kuski kääntyi viimein valtaväylältä tielle, jonka viitassa luki ”Puuhamaa”.

Siis sinne!

Pysähdyimme kuitenkin vasta vähän ränsistyneen, mutta mielenkiintoisen näköisen rakennuksen edessä, jonka kyltissä luki Tallicafee. Osoittautui, että Tallicafee on pieni pala Italiaa Tervakosken kartanon vanhassa hevostallissa. Hymyilevästi otettiin vastaan ja saimme aamukahvin seuraksi juuri edellisenä yönä meitä varten paistetun Naan-leivän sisään piilotettuna italialaisia suolaisia herkkuja.

Lumotun navetan puolelta löytyi pieni kesämyymälä keramiikkaa, kynttilöitä, käsitöitä ja italialaisia ruokatarpeita, mikäli ehti vessajonon pituudesta johtuen ulos käyskentelemään.

 

Matka jatkui yhä enemmän ja enemmän kapenevaa hiekkatietä. Nyt taidamme todella päätyä umpimähkään, tuli mieleen kun metsä edessä vain tiheni!

Olimme Lempäälän Kuokkalan museoraitilla. Siellä oppaat jakoivat meidät kolmeen ryhmään ja näin pääsimme opastetusti vierailemaan parturi/kampaamo museossa,

Vanhan ajan sepän pajassa ja puusepän pajassa sekä kyläkaupassa. Sepän pajassa opas pyysi nostamaansa kätensä, jos jonkun suvussa olisi tietoa sepistä. Ja olihan meillä! Matkavastaava Ritvan käsi nousi ja toden totta hänen isänsä oli seppä, hänen veljensä oli seppä, hänen aviomiehensä oli seppä ja hänen poikansa on koulutukseltaan seppä. Puusepän verstas oli taas Ristolle niin tuttu, että pystyi selostamaan kojeiden käyttöominaisuuksia asiantuntevasti. Opas oli aivan haltioissaan, että kerrankin oli asiantuntija asialla, niin että hänellekin tuli uutta tietoa.

Kaupassa sai tehdä pieniä ostoksiakin, taisi sieltä saada oikein vanhanajan lakritsipiipunkin suupieleensä!

Museoista jäi mieleen ajatus, että elettiin sitä ennenkin!

 

Sitten olikin jo lounaan aika. Lempäälän Villihanhi kutsui. Ovessa luvattiin, että paikka on ruoka- ja seurusteluravintola.

Seisovasta pöydästä saimme valita mieluisen ravinnon itsekukin mieltymyksensä mukaan. Ja koska oli torstai, niin tietenkin jälkiruokana oli kahvi pannukakulla.

 

Kylläisinä siirryimme Visavuoreen, joka on Emil Wikströmin suunnittelema, Emil Wikströmin ja Kari Suomalaisen ateljee. Valmistunut 1903 ja laajennettu 1912.

Ateljeessa oli upeita veistosten luonnoksia ja yksityiskohtia mm. Väinämöisen käsi, joka on esitteen mukaan yksityiskohta Lönnrot-monumentista. 

 

 Kari Suomalaisen osuudessa toisessa rakennuksessa nähtävänä oli näitä hänen ainutlaatuisia oivalluksiaan meidän ja muiden maiden kuuluisuuksista ym. Osuvia ovat olleet silloin ja ovat edelleen.

Visavuoressa on myöskin Kari Suomalaisen yksityinen kesäpaikka, mutta taitaa olla kovin vähäisessä käytössä. Lippekin on varmaan vanhentunut niin kuin me muutkin.

 

Aivan pyörryksissä upeasta kulttuuristamme siirryttiin sitten ateljeen yhteydessä olevaan kahvilaan ja saimme siellä kahvin ja aivan mahtavan korvapuustin.

                                                                                                                                                                                                                                           

Päivä alkoi olla täysi, joten bussimme kurvasi kotimatkalle. 

 

Kiitollisina aivan mahtavasta ohjelmasta päivän aikana  istuimme bussissa ja hikoilimme ilmastoinnista huolimatta, sillä ilmojen haltija oli antanut meille koko kesän lämpöennätyspäivän! Plus 30 astetta oli mittari näyttänyt.

 

Kun Ritva vielä jaksoi lukea meille hauskoja sirpaleita ihmisen elämästä, suut taipuivat nauruun! 

Lassi ja Ritva vielä kiittelivät kaikki osanottajat ja me taputimme heille kiitokset,  samoin kun mainiolle kuljettajallemme.

 

Puheenjohtajamme Lassi julkaisi myös nimikilpailun voittajan nimen. Voittaja on Hannele Helanen ja meidän historiikkikirjan nimeksi tulee  MEIDÄN TARINAMME.

 

 

 

 Paperille muisteli

 aini